Ihailtuamme aikamme satumaista paikkaa matkamme jatkui kohti varsinaista määränpäätä. Tunnelma latistui väkisinkin rämpiessämme koko reissun kuraisinta polkua kohti autotietä. Löydettyämme tien kävelimme vielä noin puoli tuntia, kunnes edessämme odotti... turistirysä. Olimme kaikki melko pettyneitä nähdessämme suuren parkkipaikan, ihmismassat, kaupat ja ravintolat. Kuraisina ja väsyneinä tunsimme lievää ylemmyyttä korkokenkäisiä, henkilöautoilla paikalle huristelleita turisteja kohtaan. Mutta toisaalta oli mukavaa istahtaa hetkeksi ja ostaa juotavaa, evästys kun jäi alunperinkin aika vähälle.
Lopulta jaksoimme raahautua kohti näköalapaikkoja ja hieman huvittuneina katselimme varoituksia keikuttuamme viimeiset pari tuntia jyrkänteiden reunoilla.
Mieliala alkoi kuitenkin jälleen kohentua nähdessämme, mikä aitojen takana odotti: Cliffs of Moher!
Maisema oli juuri sellainen, kuin olimme kuvitelleet. Ja aaltojen kohina teki siitä vielä mahtavamman. Turisteja tai ei, paikka oli odotuksemme arvoinen!
Ihailimme maisemia pitkään ja tarkoituksenamme oli lähteä päivän viimeisellä bussilla takaisin Dooliniin. Emme olleet varmoja pysäkin sijainnista, joten kysyimme infopisteen tädiltä neuvoa. "The bus leaves just outside", sanoi hän ja viittoi rakennuksen ulkopuolelle. Menimme ravintolaan kahville ja siirryimme hyvissä ajoin pysäkille odottelemaan. Kellon ollessa 19.15 näimme bussin... joka posotti kaukaa ohi. Tädin "just outside" tarkoittikin alueen porttien ulkopuolta, eikä rakennuksen ulkopuolta. Emme olleet ainoat erehtyneet, sillä pysäkille jäi vähän muutakin hölmistynyttä porukkaa.
Siinä, illan hämärtyessä ja sumun noustessa alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman epätoivoiselta. Muut bussista jääneet lähtivät yksi toisensa jälkeen kohti tietä, joko liftaamaan tai tallustamaan kohti Doolinia. Aika moni sai kyydin, mutta meitä oli liian iso porukka liftaamiseen ja 9 km Dooliniin ei kutsunut pimeällä autotiellä märissä vaatteissa. Alueen työntekijätkin alkoivat tehdä lähtöä ja Samuel meni vielä varmistamaan heiltä, että näkemämme bussi oli tosiaan viimeinen. Kysyimme heiltä taksin numeroa ja he tekivätkin paljon enemmän: iso porukka alkoi soitella ympäriinsä, jotta meille saataisiin taksi. Lopulta yksi täti ilmoitti, että tilataksi tulee nappaamaan meidät kyytiin vartin päästä. Olimme aivan ällistyneitä, että nämä ihmiset näkivät tällaisen vaivan ventovieraiden takia! Kiittelimme moneen kertaan ja lähdimme iloisina odottelemaan taksia.
Taksi saapuikin pian. Onneksi taksikuski oli reilu ja mukaan mahtui ylikuormasta huolimatta myös kaksi kohtalotoveria, pojat, jotka vielä seisoivat tien varressa liftaamassa. Lopulta siis pääsimme onnellisesti Dooliniin, missä meitä odotti hostellihuone ja SUIHKU, joka todellakin oli tarpeen...
Loppuilta kuluikin aika urvahtaneissa merkeissä. Jussin kanssa olimme ehkä vähiten rähjääntyneet, joten tungimme märkiin kenkiimme muovipussit ja läksimme läheiseen pizzeriaan hakemaan ruokaa koko porukalle. Muiden jo painuessa yöpuulle ruuan jälkeen menimme vielä kurkkaamaan Doolinin yöelämää. Piipahdimme O'Connorsissa, missä oli porukka soittamassa perinteistä irlantilaista musiikkia ja tunnelma oli iloisen tiivis. Kävelimme hetken ihailemassa kuutamoa ja kuuntelemassa aaltojen kohinaa, ennen kuin palasimme rättiväsyneinä hostelliin.
Seuraavana aamuna heräsimme väsyneinä, mutta onnellisina. Bussi lähti vasta iltapäivällä, joten meillä oli vielä jokunen tunti aikaa tutustua Dooliniin, josta emme vielä olleet ehtineet nähdä paljoakaan (yöllä kun ei pahemmin nähnyt mitään). Aamupalan jälkeen päätimme lähteä aikamme kuluksi käppäilemään meren rantaan. Kuten reissun luonteeseen kuului, saimme jälleen kokea jotakin epätodellista. Ranta, johon saavuimme lähes sattumalta, olikin yksi upeimmista paikoista, mitä olen koskaan nähnyt.
Että saimme vielä kokea tämänkin. Istuimme pitkään rantakallioilla, lumoutuneena pauhaavasta merestä. Lopulta oli kuitenkin aika lähteä kohti bussipysäkkiä ja kotia. Kotimatka kului unenomaisissa tunnelmissa, vieläkin oli vaikea uskoa kaikkea, mitä olimme saaneet nähdä. Irlantiin kannatti tulla jo pelkästään Doolinin rantojen ja Cliffs of Moherin vuoksi. Sinne haluan palata, PIAN!
5 kommenttia:
Miten hienoja, uljaita, hurjia, vaikuttavia maisemia! Ja sukkia! Olipa teillä aikamoinen reissu. Täällä vain taaperrellaan kotoisasti Työväentalontietä ylös ja alas: maassa maan tavalla. Hyvää yötä, rakkaat ystävät!
Kaunista ja jylhää! Lähdemme kolmen viikon kuluttua katsomaan Kiutaköngästä. Ei taida vetää vertoja näkemällenne ;-)
Pekka vinkkasi mut tänne kun kyselin sun Irlannin-kuulumisia, tässä tylsän oikoluvun lomassa tulin lueskelemaan. Huokaus, niin tuttuja katuja ja maisemia, koti-ikävä Galwayhin/Connemaraanhan tässä tuli taas kerran. No, onneksi helmikuussa on taas tarkoitus tulla siellä käymään!
No Kiutaköngäskin on kyllä ihana paikka, toivottavasti sinnekin pääsee vielä joskus. :) Maura, hauskaa että löysit tänne sinäkin! Eilen käytiin Aran-saarilla (tai Inis Mórilla, kun muille saarille ei näihin aikoihin pahemmin ole kuljetusta). Siitä kirjoittelen, kunhan ehdin. Ja varmaan niistä opinnoistakin, kyllä ollaan sentään jo jokusella luennollakin istuttu! Jotenkin vaan nämä retkeilyt tuntuvat mielenkiintoisemmilta aiheilta...
Hojo, olipas vaikuttavaa (kuvausta)! Tuollaisia paikkoja tekis kyllä mieli nähdä ja kokea. Vähän eri meininki kuin Suomen Turussa ;) Yksi USA:sta kotoisin oleva tuttu kutsuu Aurajokea Brown (tai vaihtoehtoisesti Golden) riveriksi...
Lähetä kommentti