Doolin ja Cliffs of Moher, vol. 1

Cliffs of Moher on paikka, jonka näkeminen on ollut haaveenamme siitä asti, kun päätimme lähteä Irlantiin. Nyt, kotiuduttuamme (päällisin puolin) Galwayhyn, halusimme sinne ensi tilassa. Kerroimme suunnitelmistamme kämppiksille ja kaikki muut innostuivat mukaan, paitsi Dario, joka tahtoo löytää työpaikan ennen kuin alkaa hurvitella (ihan hyvä periaate, mutta sääli jättää ketään yksin kotiin). Viikon mittaan suunnittelimme reissua ja tulimme siihen tulokseen, että paras vaihtoehto on jäädä yöksi jonnekin Moherin suunnalle. Bussien siirryttyä talviaikatauluihin niitä menee päivittäin kumpaankiin suuntaan vain yksi ja ne kulkevat lähes samanaikaisesti, joten päiväreissu on melko mahdotonta tehdä (jos ei halua mennä ohjatulle turistikierrokselle, mitä emme halunneet). Kartan ja matkaoppaan perusteella lähimpänä Cliffs of Moheria sijaitseva kylä näytti olevan Doolin, jota kehuttiin reppureissaajien suosikiksi ja perinteisen irkkumusiikin kotipaikaksi. Niinpä varasimme huoneen Doolin Hostelista.

Eilen aamulla lähdimme matkaan. Selviydyimme pienistä takaiskuista huolimatta oikeaan bussiin Galwayn päässä (olimme väärällä bussiasemalla, niitä kun on kaksi) ja lähdimme huristamaan kohti Doolinia. Parin tunnin mutkaisen ja töyssyisen bussimatkan jälkeen olimme perillä melko huonovointisina (matkalla oli kyllä hienoja maisemia, mutta kuski ajoi kuin raivopää, joten niistä ei kauheasti ehtinyt nauttia). Onneksi bussipysäkki oli hostellimme edessä, joten pääsimme suoraan sinne kokoamaan itseämme. Pian kaikilla jo olikin parempi mieli.


Tarkoituksenamme oli lähteä hyvissä ajoin kohti Cliffs of Moheria ja tutkailtuamme eri vaihtoehtoja sinne kulkemiseen (matkaa pitäisi olla noin 6 km Doolinista, joskin mitattuna linnun tietä) päätimme kävellä sinne ja tulla illalla bussilla takaisin. Ensin kuitenkin tutustuimme hieman kaupunkiin, joka osoittautuikin oikein hauskaksi pikkukyläksi.




Käytyämme syömässä fish and chips -ateriat O'Connor's pubissa otimme suunnan kohti Cliffs of Moheria. Koska tuosta suunnasta ei kellään ollut varmuutta, Samuel kysyi neuvoa paikalliselta herralta, joka neuvoi, mihin kannattaa mennä. Hän suositteli seuraamaan autotietä, mutta mainitsi, että Moherille johtaa myös polku, joka on kylläkin mutainen, eikä välttämättä kovin turvallinen. Noh, käveltyämme autotietä mainitun polun alkuun asti tuumimme hetken, haluammeko mennä tylsää asfalttiväylää, vai mielenkiintoisen näköistä polkua. Pientä epäröintiä aiheutti tämä varoitus...


...mutta valitsimme silti polun. Sitä päätöstä ei kukaan katunut hetkeäkään, koska siitä alkoi kokemus, joka ei takuulla unohdu koskaan! Lähdimme innolla matkaan.

Doolinissa tapaamamme setä ei liioitellut sanoessaan polun olevan märkä ja kurainen... Jo alkumatkasta varsinkin Samuelilla, Noémiella, Mariella ja Charlinella oli taipumusta juuttua mutaan.Jussin kanssa olimme hieman paremmin varustautuneet, esim. vettä pitävillä kengillä (joskin meilläkin oli loppujen lopuksi läpimärät sukat). Pienen taivalluksen jälkeen ranskalaisten ystäviemme (jotka muuten kaikkein innokkaimmin alunperin halusivat lähteä tälle mutapolulle) kengät näyttivät tältä.
Upeat maisemat kuitenkin pitivät mielen korkealla ja laiduntavat lehmät kävivät moikkailemassa meitä.Rämmittyämme erään mäennyppylän päälle tajusimme yhtäkkiä kävelevämme keskellä laidunta itsekin! Keskellä hevosten ja lehmien laidunta.



Tässä vaiheessa arvelimme, että olimme ehkä harhautuneet polulta, mutta suunta oli joka tapauksessa oikea. Meri näkyi koko ajan, ja rantaa seuraamalla tulisimme Moherille ennemmin tai myöhemmin. Laitumen reunalla olimme melko varmoja, että polku kulki jossain muualla, sillä yhtäkkiä edessä oli joki.
Hetken päiviteltyämme päätimme, että ei auta kuin mennä yli. Onneksi löysimme kapeahkon paikan, josta pääsi (melko) turvallisesti loikkaamaan yli.
Kukaan ei kastunut pahemmin ja jatkoimme kuraista matkaamme. Ylittämämme joki ei ollut viimeinen ja kävelimme muutenkin milloin kurassa, milloin kiviaitojen päällä. Seurasimme pientä kinttupolkua ja maisemat kävivät yhä jylhemmiksi.
Yhtäkkiä edessämme aukeni tällainen näkymä.


Koko porukka meni aika hiljaiseksi ja alkoi sitten hihkua riemusta. Emme vielä olleet varsinaisella Cliffs of Moherilla, mutta näkymä oli henkeäsalpaava. Olo oli aivan epätodellinen, varsinkin kun lähistöllä ei ollut meidän lisäksemme ristin sielua ja takanamme oli parin tunnin hikinen taival. Tuntui, että reissu oli todellakin ollut tämän arvoinen. Aallot kohisivat ja linnut lensivät jyrkänteen viertä.


Pian maltoimme jatkaa matkaa kohti varsinaista päämääräämme. Edessä näkyvien esteiden (mm. piikkilankaa ja lisää laitumia) lannistamina päätimme viimein jättää polun ja hakeutua autotien varteen nähdessämme siitä vilauksen. Olimme vasta puolimatkassa ja arvelimme olevan parasta hieman nopeuttaa kulkua, mikä olikin ihan hyvä päätös.

Saavuimme lopulta itse Cliffs of Moherillekin. Siitä lisää osassa kaksi!