Opiskelua

Vaikka näistä kirjoituksista voisi päätellä muuta, ovat myös arki- ja opiskelijaelämä pyörähtäneet käyntiin retkeilyn lomassa. Kurssien valintaprosessi oli monivaiheinen ja polveileva (lue: tuskainen), mutta siitäkin lopulta selvittiin. Verrattuna Tampereen yliopistoon NUIG:n nettipalvelut ovat alkeellisella tasolla: siinä, missä Tampereella yliopistoon rekisteröityminen ja kursseille ilmoittautuminen onnistuu kätevästi netin kautta, täällä piti täyttää tuhoton määrä lomakkeita, haahuilla laitoksilla etsimässä tiedon rippeitä ja jonottaa, jonottaa, jonottaa... Yliopiston rekisteröitymispäivänä jonotus kesti noin pari tuntia. Jossain vaiheessa huomasin rahapussin unohtuneen kotiin, eikä minulla ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta. Onneksi(?) sitä ei missään vaiheessa kysytty, joten pääsin rekisteröitymään opiskelijaksi todistamatta henkilöllisyyttäni millään tavalla.

Vielä mielenkiintoisempi episodi oli jonotus englannin seminaari-ilmoittautumiseen. Seminaareihin oli jaossa rajallinen määrä paikkoja, joten tiedossa oli, että kannattaa olla ajoissa, jotta pääsee haluamaansa ryhmään. Ilmoittautuminen alkoi klo. 9.00, olin paikalla klo. 8.00 ja sain vuoronumeron 184. Ensimmäiset olivat huhujen mukaan tulleet jo viiden maissa aamulla... Siellä sitten jonotimme, kalseassa aamussa vuoronumeroidemme osoittamassa järjestyksessä. Onneksi paikka sentään oli hieno: yliopiston vanhan päärakennuksen, Quadrangle buildingin sisäpiha.


Vuoroni lopulta koittaessa joskus klo. 10.30 olin syväjäässä ja haluamani seminaariryhmä oli täyttynyt aikaa sitten. Minulla sentään kävi onni, sillä mahduin vielä toisena vaihtoehtonani olleeseen ryhmään. Kaikki eivät saaneet paikkaa lainkaan.

Alkuhankaluuksien jälkeen saimme lopulta lukujärjestykset selviksi ja pääsimme aloittamaan itse kurssit. Ottaen huomioon, että minun pääaineeni on englantilainen filologia ja Jussin tietotekniikka, kurssivalintamme eivät ihan vastaa odotuksia... Jussilla on kaksi kurssia tietotekniikan laitokselta ja minulla yksi englannin laitokselta. Loput kuuluvat opintokokonaisuuteen nimeltä Celtic Civilization. Tehdessämme kurssivalintoja pohdimme, olisiko parempi tehdä niin kuin "pitäisi", eli opiskella omaa alaa ja valita kursseja, jotka lähes samanlaisina ovat tarjolla Tampereella, vai valita oikeasti kiinnostavia, paikalliseen kulttuuriin ja historiaan liittyviä kursseja, joita ei kovin suurella todennäköisyydellä ole mahdollista opiskella missään muualla. Päädyimme jälkimmäiseen ja tämän seurauksena lukujärjestyksemme koostuu seuraavista kursseista:

-Early and Medieval History of the Celts
-Stories of Medieval Wales
-Medieval Irish Literature
-Old Irish Language
-Introduction to Welsh Language



Näiden lisäksi minulla on englannin seminaari Negotiating Identities (mikä sekin käsittelee irlantilaisen identiteetin muodostumista) ja Imagining Modern Ireland. Jussilla on tietotekniikan laitokselta Artificial Intelligence ja Image and Graphics Processing.

Niinpä tällä erää opiskelemme muun muassa Mabinogin neljää haaraa (four branches of the Mabinogi), eli tarinoita muinaisesta Walesista. Irlantilaisista tarinoista olemme oppineet esimerkiksi, kuinka kateellinen Fúamnach muuttaa miehensä toisen vaimon, Étaínin ensin vesipaljuksi ja sitten toukaksi, josta kasvaa punainen kärpänen (joka myöhemmin syntyy taas uudelleen Étaínina). Old Irish -kielen opiskelu koostuu lähinnä kielioppi- ja käännösharjoituksista (kyseessä kun on muinainen kieli, jota kukaan ei enää puhu) ja Welsh Language -tunnit kuulostavat välillä syljeskelyharjoituksilta, kun koko porukka ääntää erilaisia korahduksia ja suhinoita. Oli tästä kaikesta hyötyä tai ei omien opintojen kannalta, niin ainakin luennoilla ja oppitunneilla on hauskaa ja kelttitietous kasvaa! Se olikin yksi suurimmista tavoitteistamme tälle vuodelle.


Ettemme vallan väsähtäisi rankkaan opiskeluun, kävimme viikonloppuna jälleen retkeilemässä. Tällä kertaa matka suuntautui Aran-saarille, missä vietimme kauniin, mutta sumuisen lauantaipäivän. Siitä lisää lähiaikoina!

Doolin ja Cliffs of Moher, vol. 2

Näille yksinäisille jyrkänteille siis päättyi taipaleemme ensimmäinen osuus.

Ihailtuamme aikamme satumaista paikkaa matkamme jatkui kohti varsinaista määränpäätä. Tunnelma latistui väkisinkin rämpiessämme koko reissun kuraisinta polkua kohti autotietä. Löydettyämme tien kävelimme vielä noin puoli tuntia, kunnes edessämme odotti... turistirysä. Olimme kaikki melko pettyneitä nähdessämme suuren parkkipaikan, ihmismassat, kaupat ja ravintolat. Kuraisina ja väsyneinä tunsimme lievää ylemmyyttä korkokenkäisiä, henkilöautoilla paikalle huristelleita turisteja kohtaan. Mutta toisaalta oli mukavaa istahtaa hetkeksi ja ostaa juotavaa, evästys kun jäi alunperinkin aika vähälle.


Lopulta jaksoimme raahautua kohti näköalapaikkoja ja hieman huvittuneina katselimme varoituksia keikuttuamme viimeiset pari tuntia jyrkänteiden reunoilla.


Mieliala alkoi kuitenkin jälleen kohentua nähdessämme, mikä aitojen takana odotti: Cliffs of Moher!


Maisema oli juuri sellainen, kuin olimme kuvitelleet. Ja aaltojen kohina teki siitä vielä mahtavamman. Turisteja tai ei, paikka oli odotuksemme arvoinen!





Ihailimme maisemia pitkään ja tarkoituksenamme oli lähteä päivän viimeisellä bussilla takaisin Dooliniin. Emme olleet varmoja pysäkin sijainnista, joten kysyimme infopisteen tädiltä neuvoa. "The bus leaves just outside", sanoi hän ja viittoi rakennuksen ulkopuolelle. Menimme ravintolaan kahville ja siirryimme hyvissä ajoin pysäkille odottelemaan. Kellon ollessa 19.15 näimme bussin... joka posotti kaukaa ohi. Tädin "just outside" tarkoittikin alueen porttien ulkopuolta, eikä rakennuksen ulkopuolta. Emme olleet ainoat erehtyneet, sillä pysäkille jäi vähän muutakin hölmistynyttä porukkaa.

Siinä, illan hämärtyessä ja sumun noustessa alkoi ensimmäistä kertaa tuntua hieman epätoivoiselta. Muut bussista jääneet lähtivät yksi toisensa jälkeen kohti tietä, joko liftaamaan tai tallustamaan kohti Doolinia. Aika moni sai kyydin, mutta meitä oli liian iso porukka liftaamiseen ja 9 km Dooliniin ei kutsunut pimeällä autotiellä märissä vaatteissa. Alueen työntekijätkin alkoivat tehdä lähtöä ja Samuel meni vielä varmistamaan heiltä, että näkemämme bussi oli tosiaan viimeinen. Kysyimme heiltä taksin numeroa ja he tekivätkin paljon enemmän: iso porukka alkoi soitella ympäriinsä, jotta meille saataisiin taksi. Lopulta yksi täti ilmoitti, että tilataksi tulee nappaamaan meidät kyytiin vartin päästä. Olimme aivan ällistyneitä, että nämä ihmiset näkivät tällaisen vaivan ventovieraiden takia! Kiittelimme moneen kertaan ja lähdimme iloisina odottelemaan taksia.


Taksi saapuikin pian. Onneksi taksikuski oli reilu ja mukaan mahtui ylikuormasta huolimatta myös kaksi kohtalotoveria, pojat, jotka vielä seisoivat tien varressa liftaamassa. Lopulta siis pääsimme onnellisesti Dooliniin, missä meitä odotti hostellihuone ja SUIHKU, joka todellakin oli tarpeen...



Loppuilta kuluikin aika urvahtaneissa merkeissä. Jussin kanssa olimme ehkä vähiten rähjääntyneet, joten tungimme märkiin kenkiimme muovipussit ja läksimme läheiseen pizzeriaan hakemaan ruokaa koko porukalle. Muiden jo painuessa yöpuulle ruuan jälkeen menimme vielä kurkkaamaan Doolinin yöelämää. Piipahdimme O'Connorsissa, missä oli porukka soittamassa perinteistä irlantilaista musiikkia ja tunnelma oli iloisen tiivis. Kävelimme hetken ihailemassa kuutamoa ja kuuntelemassa aaltojen kohinaa, ennen kuin palasimme rättiväsyneinä hostelliin.


Seuraavana aamuna heräsimme väsyneinä, mutta onnellisina. Bussi lähti vasta iltapäivällä, joten meillä oli vielä jokunen tunti aikaa tutustua Dooliniin, josta emme vielä olleet ehtineet nähdä paljoakaan (yöllä kun ei pahemmin nähnyt mitään). Aamupalan jälkeen päätimme lähteä aikamme kuluksi käppäilemään meren rantaan. Kuten reissun luonteeseen kuului, saimme jälleen kokea jotakin epätodellista. Ranta, johon saavuimme lähes sattumalta, olikin yksi upeimmista paikoista, mitä olen koskaan nähnyt.




Että saimme vielä kokea tämänkin. Istuimme pitkään rantakallioilla, lumoutuneena pauhaavasta merestä. Lopulta oli kuitenkin aika lähteä kohti bussipysäkkiä ja kotia. Kotimatka kului unenomaisissa tunnelmissa, vieläkin oli vaikea uskoa kaikkea, mitä olimme saaneet nähdä. Irlantiin kannatti tulla jo pelkästään Doolinin rantojen ja Cliffs of Moherin vuoksi. Sinne haluan palata, PIAN!

Doolin ja Cliffs of Moher, vol. 1

Cliffs of Moher on paikka, jonka näkeminen on ollut haaveenamme siitä asti, kun päätimme lähteä Irlantiin. Nyt, kotiuduttuamme (päällisin puolin) Galwayhyn, halusimme sinne ensi tilassa. Kerroimme suunnitelmistamme kämppiksille ja kaikki muut innostuivat mukaan, paitsi Dario, joka tahtoo löytää työpaikan ennen kuin alkaa hurvitella (ihan hyvä periaate, mutta sääli jättää ketään yksin kotiin). Viikon mittaan suunnittelimme reissua ja tulimme siihen tulokseen, että paras vaihtoehto on jäädä yöksi jonnekin Moherin suunnalle. Bussien siirryttyä talviaikatauluihin niitä menee päivittäin kumpaankiin suuntaan vain yksi ja ne kulkevat lähes samanaikaisesti, joten päiväreissu on melko mahdotonta tehdä (jos ei halua mennä ohjatulle turistikierrokselle, mitä emme halunneet). Kartan ja matkaoppaan perusteella lähimpänä Cliffs of Moheria sijaitseva kylä näytti olevan Doolin, jota kehuttiin reppureissaajien suosikiksi ja perinteisen irkkumusiikin kotipaikaksi. Niinpä varasimme huoneen Doolin Hostelista.

Eilen aamulla lähdimme matkaan. Selviydyimme pienistä takaiskuista huolimatta oikeaan bussiin Galwayn päässä (olimme väärällä bussiasemalla, niitä kun on kaksi) ja lähdimme huristamaan kohti Doolinia. Parin tunnin mutkaisen ja töyssyisen bussimatkan jälkeen olimme perillä melko huonovointisina (matkalla oli kyllä hienoja maisemia, mutta kuski ajoi kuin raivopää, joten niistä ei kauheasti ehtinyt nauttia). Onneksi bussipysäkki oli hostellimme edessä, joten pääsimme suoraan sinne kokoamaan itseämme. Pian kaikilla jo olikin parempi mieli.


Tarkoituksenamme oli lähteä hyvissä ajoin kohti Cliffs of Moheria ja tutkailtuamme eri vaihtoehtoja sinne kulkemiseen (matkaa pitäisi olla noin 6 km Doolinista, joskin mitattuna linnun tietä) päätimme kävellä sinne ja tulla illalla bussilla takaisin. Ensin kuitenkin tutustuimme hieman kaupunkiin, joka osoittautuikin oikein hauskaksi pikkukyläksi.




Käytyämme syömässä fish and chips -ateriat O'Connor's pubissa otimme suunnan kohti Cliffs of Moheria. Koska tuosta suunnasta ei kellään ollut varmuutta, Samuel kysyi neuvoa paikalliselta herralta, joka neuvoi, mihin kannattaa mennä. Hän suositteli seuraamaan autotietä, mutta mainitsi, että Moherille johtaa myös polku, joka on kylläkin mutainen, eikä välttämättä kovin turvallinen. Noh, käveltyämme autotietä mainitun polun alkuun asti tuumimme hetken, haluammeko mennä tylsää asfalttiväylää, vai mielenkiintoisen näköistä polkua. Pientä epäröintiä aiheutti tämä varoitus...


...mutta valitsimme silti polun. Sitä päätöstä ei kukaan katunut hetkeäkään, koska siitä alkoi kokemus, joka ei takuulla unohdu koskaan! Lähdimme innolla matkaan.

Doolinissa tapaamamme setä ei liioitellut sanoessaan polun olevan märkä ja kurainen... Jo alkumatkasta varsinkin Samuelilla, Noémiella, Mariella ja Charlinella oli taipumusta juuttua mutaan.Jussin kanssa olimme hieman paremmin varustautuneet, esim. vettä pitävillä kengillä (joskin meilläkin oli loppujen lopuksi läpimärät sukat). Pienen taivalluksen jälkeen ranskalaisten ystäviemme (jotka muuten kaikkein innokkaimmin alunperin halusivat lähteä tälle mutapolulle) kengät näyttivät tältä.
Upeat maisemat kuitenkin pitivät mielen korkealla ja laiduntavat lehmät kävivät moikkailemassa meitä.Rämmittyämme erään mäennyppylän päälle tajusimme yhtäkkiä kävelevämme keskellä laidunta itsekin! Keskellä hevosten ja lehmien laidunta.



Tässä vaiheessa arvelimme, että olimme ehkä harhautuneet polulta, mutta suunta oli joka tapauksessa oikea. Meri näkyi koko ajan, ja rantaa seuraamalla tulisimme Moherille ennemmin tai myöhemmin. Laitumen reunalla olimme melko varmoja, että polku kulki jossain muualla, sillä yhtäkkiä edessä oli joki.
Hetken päiviteltyämme päätimme, että ei auta kuin mennä yli. Onneksi löysimme kapeahkon paikan, josta pääsi (melko) turvallisesti loikkaamaan yli.
Kukaan ei kastunut pahemmin ja jatkoimme kuraista matkaamme. Ylittämämme joki ei ollut viimeinen ja kävelimme muutenkin milloin kurassa, milloin kiviaitojen päällä. Seurasimme pientä kinttupolkua ja maisemat kävivät yhä jylhemmiksi.
Yhtäkkiä edessämme aukeni tällainen näkymä.


Koko porukka meni aika hiljaiseksi ja alkoi sitten hihkua riemusta. Emme vielä olleet varsinaisella Cliffs of Moherilla, mutta näkymä oli henkeäsalpaava. Olo oli aivan epätodellinen, varsinkin kun lähistöllä ei ollut meidän lisäksemme ristin sielua ja takanamme oli parin tunnin hikinen taival. Tuntui, että reissu oli todellakin ollut tämän arvoinen. Aallot kohisivat ja linnut lensivät jyrkänteen viertä.


Pian maltoimme jatkaa matkaa kohti varsinaista päämääräämme. Edessä näkyvien esteiden (mm. piikkilankaa ja lisää laitumia) lannistamina päätimme viimein jättää polun ja hakeutua autotien varteen nähdessämme siitä vilauksen. Olimme vasta puolimatkassa ja arvelimme olevan parasta hieman nopeuttaa kulkua, mikä olikin ihan hyvä päätös.

Saavuimme lopulta itse Cliffs of Moherillekin. Siitä lisää osassa kaksi!

Kaupungilla

Ensimmäiset päivät Galwayssa kuluivat enimmäkseen lähiöelämää viettäen. Emme juurikaan nähneet keskustaa, sillä kotona oli paljon järjestelemistä ja kaupassa kävimme läheisessä ostoskeskuksessa (Dunnes Stores Shopping Centre), mistä löytyi kaikki tarpeellinen. Sovimme ranskalaisten kanssa yhteisestä ruokakassasta ja ostokset teemme halvimmassa mahdollisessa paikassa, eli Aldissa (kai saksalainen kauppaketju) tai brittiläisessä Tescossa. Muuta kamaa olemme käyneet ostamassa Dunnesista, jossa myydään kaikenlaista ruoasta vaatteisiin ja sisustuskamppeisiin.

Päivät menivät siis tällaisissa merkeissä, mutta illalla ehdimme vähän katsomaan kaupunkiakin. Ensimmäisenä iltana kun kävelimme keskustaan, koimme varmaan koko irlantilaisten säätilojen kirjon. Välillä jouduimme odottelemaan katoksien alla, kun taivas tuntui repeävän. Mutta aina sade loppui yhtä äkkiä, kuin alkoikin, joten pääsimme vähitellen etenemään. Keskustassa kaikki olivat märkiä ja kylmissään (oltiin Jussin kanssa ainoat, joilla oli jotenkuten vettäpitävät takit), joten emme kauaa epäröineet nähdessämme kodikkaan pubin ja kuullessamme avoimesta ovesta iloista musiikkia. Bändi soitti perinteistä irkkumusiikkia ja ihmiset tanssasivat kuin viimeistä päivää, eikä kukaan meistä miettinyt enää sadetta.

Paikka oli Hotel Spanish Arch ja sama bändi soittaa siellä useimpina iltoina. Onni meille!


Sieltä (kuten kuulemma suurimmasta osasta pubeja) löytyi paikallista Galway Hooker -olutta...

... ja toki myös Guinnesia!

Kotimatkalla sadekin loppui, joten ehdimme vähän nauttia keskustan yöstä...



... ja jäimme jopa hetkeksi jutustelemaan ystäviemme Oscar Wilden ja Eduard Wilden kanssa (virolaisten lahja Galwayn kaupungille. Oikeassa elämässä virolainen Eduard ja irlantilainen Oscar eivät koskaan tavanneet, mutta samaan patsaaseen päätyivät siitä huolimatta).

Lopulta ilta oli siis todella onnistunut ja saimme vähän ymmärrystä siitä, miksi Irlanti vie monen sydämen kurjasta ilmastosta huolimatta.

Viimein ehdimme Jussin kanssa kaupungille myös päivän valossa ja viimeistään tuolloin omakin sydämeni oli melkolailla viety!


Keskustan reunamilta löytyy näkymä, joka toistuu monissa matkaoppaissakin: Galway Bay:ta vartioiva talorivistö.
Kaupunkia halkoo kosken lailla kuohuva River Corrib, ...

... jonka suvannot ovat joutsenten valtakuntaa.

Tämä on siis kotimme seuraavien kuukausien ajan. Tuntuu siltä, että täällä voisi vaikka viihtyä!

Vielä on kuitenkin näkemättä, mitä on arki Galwayssa. Opiskelu käynnistyi tänään pitkäpiimäisellä orientaatiolla... Toivon mukaan itse opinnot ovat vähän mielenkiintoisempia! Tänään tapasimme myös italialaisen Darion, joka onneksi kelpasi koko porukalle seitsemänneksi vuokralaiseksi kimppakämppäämme. Hän muuttaa tänne huomenna, jolloin kaikki huoneet ovat täynnä ja vuokra pienenee inhimilliseksi, jee!